(Suomeksi alla)

For the Fairy, it was a mystery:

They had travelled together already for some time, and by now, he was almost certain of it: His companion didn’t have a clue as to where they were headed.

But somehow (unlike him) she didn’t seem the least bit bothered by this.

Through mud and rain and starless nights she went, the Fairy with her, guided on by instinct, apparently.

And the Fairy (who at every village they stopped by, bought a new map) could hardly tell north from south-east.

So, the best he could do, he thought, would be to leave the maps and enjoy the ride, wherever that led them.

But, dear gods, couldn’t she at least slow down to read the signs!?!

Keijulle tapaus oli täydellinen mysteeri.

He olivat matkanneet yhdessä jo hyvän aikaa. Niin pitkään, että Keiju alkoi olla asiastaan varma: Hänen matkakumppanillaan ei ollut tuon taivaallista hajua heidän menosuunnastaan.

Silti jotenkin käsittämättömästi tämä ei tuntunut vaivaavan Kentauria lainkaan. (Toisin kuin hänen kyytiläistään.)

Varmakavioinen tamma opasti heitä halki sateen, mudan ja tähdettömien öiden. Ilmeisesti puhtaaseen vaistoon nojaten.

Sen sijaan Keiju (joka osti jokaiselta pysähdyspaikalta uuden kartan) sai tuskin selkoa pohjantähden paikasta.

Joten hän arveli, että parasta olisi jättää kartat sikseen ja nauttia nähtävyyksistä.

Mutta voi miksei hänen ystävänsä voinut edes hidastaa tienviittojen kohdalla!?!